Yötä vasten

Huomenna tulee 14 viikkoa täyteen siitä, kun minusta tuli virallisesti työtön. Kolme ja puoli kuukautta. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti uskalsin laskea sen. Olen kulttuurialalla tapahtumatuottajana, ja keväällä kolme viime vuotta elämääni ohjaillut yritys joutui vähentämään toimintaansa tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Tuota lausetta käyttäen saa parempia korvauksia erilaisista kassoista. Ja edes vähän paremman mielen.

Muistan hyvin elävästi sen päivän, sen hetken ja tilanteen, kun pomo soitti. Mies, joka ei koskaan soittanut minulle muuten. Tiesin heti, että joku on vialla. Ystäväni oli juuri hakenut minut lounaalle kertoakseen omiaan yhtä elämää mullistavia uutisia, ja siinä sitä sitten oltiin, molemmat kädet täristen miettien, että mitäs hittoa nyt tehdään. Vaikka olin helsinkiläistyttyäni välillä pohtinut, olisiko aika siirtyä uusiin haasteisiin, tuli irtisanominen silti järkytyksenä.

Kuukauden verran piti jatkaa normaalisti työtä, jossa uusien kontaktien hankkiminen, projektien suunnittelu, keikkojen myyminen kauas loppuvuoteen saakka ja markkinoinnin toteuttaminen on jatkuvaa. Tuntui typerältä ottaa haltuun mitään, mikä olisi yli kolmenkymmenen päivän päässä. Pysyin hyvin rauhallisena monta päivää ja heittelin verkkoja tutuille vesille minkä ehdin. Vasta paljon myöhemmin tutussa porukassa juodun toisen jaloviinapaukun jälkeen tulivat ensimmäiset kyyneleet. Klisee ”sen ymmärtää vasta sitten kun sen menettää” ei pitänyt paikkaansa tällä kertaa, sillä vaikka jokaisessa duunissa on ne pienet ärsyttävät puolet, voin rehellisesti sanoa rakastaneeni työtäni. Entisenä ”kentällä” eli erilaisissa tapahtumissa juoksijana toimistotyö tuntui välillä raskaalta, mutta pohjimmainen tieto siitä, miten hyvää ja tärkeää työtä tein vaikutukseni piirissä oleville ihmisille ja heidän kanssaan, oli kaikkein tärkein palkinto. Ja kyllähän sitä kiertueilla ja keikoilla tuli juostua silti koko ajan, viime syksynä melkein burn outiin saakka. Minusta tuli kärsivällisempi, joustavampi, avoimempi, rohkeampi ja taitavampi. Kuuluin duuniporukasta muodostuvaan perheeseen, jossa uskalsin olla se paras minä, minkä voin. Perheeseen, joka viimeistään koulutti minusta alani ammattilaisen.

Kun viimeinen päivä sitten tuli, tunsin jopa helpostusta. Oli kevyempi hengittää. Nyt se on ohi, enää ei tarvitse odottaa. Vaikka verkoista ei noussutkaan mitään uusia projekteja, tein päätöksen, että nyt on ihan hyväkin kaiken hektisyyden jälkeen lomailla. Alkava kesä, ihanat ystävät, kaunis Helsinki, mikä voisi olla parempaa! Kävin muutamassa työhaastattelussa, mutta kuten jokainen kulttuurialalla työskentelevä tietää, hyviä töitä on helvetin hankala saada. Isä sanoi muutamaan kertaan, että väliäkö sillä mitä teet, kunhan töitä nyt olisi. Otat sitten vaikka väliaikaisen joltain muulta alalta. Koko ajatuskin ahdisti. Ystävät lohduttivat, ettet sinne nyt mene, siellä se sielu ja sydämen palo oikeasti kuolee – paikassa, jossa et halua olla. Niin itsekin olen aina ajatellut: jos vihaat työtäsi, mene muualle. Hitto, miten helppo se on sanoa silloin, kun on raha- ja työasiat itsellä ihan hyvin.

Loppupalkka ja lomarahat kilahtivat tilille, opintolainaa lukuunottamatta raha-asiat olivat mainiosti. Kuuluin liittoon, joten olin varma, että selviän kyllä. Vähennän vaan kuluja ja olen tarkempi siitä, miten rahat käytän. Elämä jatkui normaalisti, vaikkakin ilman työtä. Tiesin, että suuremmat haasteet odottavat minua. Ajattelin, että tällä on tarkoituksensa, tämän jälkeen olen vahvempi ja osaan jälleen arvostaa asioita enemmän. Nyt koetellaan, mutta kohta helpottaa.

Kolme ja puoli kuukautta myöhemmin tuosta viimeisestä päivästä olen väsyneempi kuin koskaan. En nuku – tai kun vihdoin nukahdan, saatan nukkua jopa yli kellon ympäri, enkä herätessäni pääse ylös. En muista aamua, jolloin olisin noussut sängystä mielelläni. Nousen, koska selkää ja käsivarsia pakottaa jatkuvasta makaamisesta. Nousen, koska joko minun tai koiran on päästävä tarpeille. Olen jättänyt työhakemuksia ja käynyt tapaamassa ihmisiä, mutta aina on joku syy, miksi joku toinen hakija on parempi vaihtoehto. Olen ammattiliittoni edustajien kanssa keskustellut useaan otteeseen, miksi saan satoja euroja vähemmän työttömyystukea kuin mielestäni kuuluisi, mutta aina on joku syy, miksi kaikki muut oikeassa. Olen yrittänyt etsiä halvempaa asuntoa toiselta puolen Helsinkiä jo vaihtelunkin vuoksi, mutta aina on joku syy, miksi joku toinen vuokralainen on parempi vaihtoehto. Olen kesän aikana heittänyt sydämeni susille ja jälleen tunnustanut rakastavani yhden elämäni tärkeimmän ihmisen kaikkia omituisiakin puolia koko sydämestäni, mutta aina on joku syy, miksei joku näin suuri tunne, kahden ihmisen välinen luonnonvoimien myllertävä kipinä, sanaton ymmärrys, ainutlaatuiselta tuntuva yhteys, riitä yhdeksi jaetuksi elämäksi. Yritän joka tilanteessa uskotella itselleni, että tämänkertainenkaan ei vain ollut minua varten ja parempaa on tulossa. Kuinka paljon pitää jaksaa, että niin käy? Miten sekä sydän että järki ovat muka koko ajan väärässä?

Voisinpa syyttää jotakuta. Voisinpa olla vihainen! Voisinpa edelleen nauraen ajatella, että nyt on hyvä lomailla ja syksyllä mennään sitten taas töihin.

Tällä hetkellä en tiedä, miten tulen maksamaan ensi kuun vuokrani. Tunnen ammattiliittoni pettäneen minut, sillä vuosikausien jäsenmaksujen jälkeen kuukaudessa tililleni nyt tuleva rahamäärä kattaa vain juuri ja juuri vuokrasumman. Kela ei ole vieläkään reagoinut yleisen asumistukeni hakemukseen, jonka jätin sen jälkeen, kun kuulin etten saa luvattua korotettua työttömyystukea kuin ensimmäiset kolme viikkoa, sillä en ole ollut 20 vuotta töissä. Sosiaalitoimistolle minulle on tapaaminen (vasta) huomenna. Olen itsekin lykännyt sitä, sillä pidän sitä niin suurena kynnyksenä, että yllätän itsenikin. Ystävieni sanojen mukaan, sitä vartenhan veroja maksetaan, että auttavat, kun on pula. En osaa selittää, miksi koen olevani vielä isompi luuseri sen jälkeen. Ehkä en haluaisi uskoa, että minun on mahdoton saada töitä. Ehkä haluan pitää niin kovasti kiinni ammattiylpeydestäni, että se kostautuu minulle viemällä huonoimmalla tuurilla katon pään päältä, ennen kuin osaan päästää irti. Ehkä haluan uskoa elokuvaloppuihin, ehkä en osaa pyytää apua. Ehkä siinä kulttuurissa, jossa minä olen kasvanut ja elänyt, sossun luukulta rahat hakeva on vieläkin täysin toista yhteiskuntaluokkaa.

Olen pitänyt itseäni positiivisena ihmisinä. Tyyppinä, joka osaa nähdä hyvät puolet tai opetuksen jokaisessa tarinassa. Valppaana ja määrätietoisena persoonana, joka ei jää ihmettelemään tai itkemään lattialle kaatunutta maitoa, vaan siivoaa sen ja jatkaa eteenpäin. Välillä löydänkin sen ihmisen itsestäni. Suuremman osan aikaa hän on hukassa. Miten silti osaisin osoittaa elämäni ihmisille, miltä minusta todella tuntuu? En kaipaa tippaakaan sääliä, enkä voi sietää turhanpäiväistä voivottelua tai internetistä kopioituja lainattuja tsemppilauseita. Silti tarvitsen ystävistäni jokaista. He ovat ainoa asia, joka tekee minusta vahvemman. Hymyt ja kosketukset toimivat uskomattomana psyykenlääkkeenä. Toivon vain, että heidän kärsivällisyytensä ja rakkautensa minua kohtaan riittävät, kunnes olen jälleen kokonaisempi.

Kirjoittaminen tekee hyvää. Yritin pitää tätä lyhyenä ja mahdollisimman vähän uikuttavana, mutta silti avauduin pelottavan paljon ja  silti sata asiaa jäi sanomatta. Toivon että jaksan tehdä tätä tämän ensimmäisen vuodatuksen jälkeen lisää, jos sinä vain jaksat lukea.

Ps. En tiedä miten tämä blogisysteemi toimii, mutta vastaavia tarinoita olis mukava kuulla. Aurinkoisia päiviä kaikille.