Kivireki

Eilen. Viime viikolla. Alkutalvesta. Vuosi sitten. Kun olin nuorempi. Historia, muistijäljet, traumat. Olen miettinyt miten helppo on antaa aiempien tapahtumien vaikuttaa nykypäivään, miten helppoa on jäädä kiinni vanhoihin asioihin. Se tällä omituisella elämänvaiheellani on ollut yksi suurimmista ongelmista. Kun on liikaa aikaa, murehtii yllättävän paljon syitä ja seurauksia. Se alkaa siitä, kun miettii miten tähänkin tilanteeseen on päädytty - ja paisuu ajan mittaan helposti ihan kaikkeen, mitä joskus on pienessä elämässä tapahtunut. Työ, koulu, raha, suhteet, kaikki tehdyt ja tekemättömät päätökset.

Valitettavasti ei kuitenkaan riitä, että jonain kauniina kesäiltana oivaltaa, että murehtimisesta on tullut ongelma. Helpottaahan toki, kun on siitä tietoinen. Omalla kohdallani raha-asioiden surkuttelu ei kuitenkaan lakkaa, kun tiliote ja lainamuistutukset paukuttavat todellisuutta. Särkynyt sydän ei muutu ehjäksi teeskentelemällä, että kaikki on hyvin, tai että tapahtuneet ja tapahtumattomat asiat eivät vaivaa. Työ- tai koulutushistoriaan liittyvät valinnat ja jäljelle jääneet kysymykset eivät saa vastauksia, kun vaiheet ovat jo kilometrien päässä. Valitettavasti ihanat ystäväni eivät useimmiten pysty auttamaan siinä, että jostain selittämättömästä syystä itsetuntoni on nykyään nollassa, olen arka ja pelokas lähtemään yhtään mihinkään oven ulkopuolelle, ja nykytilanteeni solmuinen lankakerä saa minut voimattomaksi näkemään vaivaa tai sopimaan yhtään mitään. Olen pahoillani erakoitumisestani. Totean itsekin tietäen kuulostavani ääliöltä: en vaan voi sille mitään.

Balilla muutamia kuukausia viettänyt ystäväni kertoi aikoinaan ihastellen, miten uskomaton suhtautuminen elämään paikallisilla on. Kun länsimaissa keskitytään niin paljon siihen, kuka on tehnyt mitä ja milloinkin, ja kaukaisessa tai lähihistoriassa tapahtuneita asioita painotetaan vahvasti yhteiskuntaa ohjailevissa päätöksissä jatkuvasti, ystäväni paikallinen lähipiiri keskittyy tulevaisuuteen. He keskittyvät perheeseen, mielenrauhaan ja tasapainoon. Ajatus käy päässäni edelleen vähän väliä suurella huokauksella koristettuna. Tietyt valintani kummittelevat edelleen, vaikka tiedänkin järjellä ajateltuna, etten olisi sama ihminen nyt ilman niitä. Sydämeni ja järkeni taistelevat päivittäin siitä, kumpi on oikeassa.

Ehkä oikea koodi olisikin siinä, miten elämään suhtautuu. Kaikilla meillä on omat ongelmamme, demonimme ja traumamme, mutta jos taika onkin hyväksyä kulkemaan yhteistyössä niiden kanssa. Vastaan potkiminen ja raapiminen vain uuvuttaa. Takertuminen ja välttely ovat oikeastaan samoja asioita, ja molemmat kuluttavat  uskomattoman paljon keskittymistä ja energiaa. Onko jonkun elämä joskus ollut samanlaista koko ajan? Kaikki tilanteet ovat vaiheita. Kaikki on väliaikaista. Mikään ei jatku ikuisesti. Kolme viimeistä lausetta voi käsittää monella tavalla, tai todellakin, kaikki on kiinni siitä, miten suhtautuu. Minulla itselläni olisi voima muuttaa käsitystäni koska tahansa. Se pitäisi uskoa. Ja ymmärtää. Toinen ystäväni tutustutti minut ihanan positiiviseen, mutta pelottavaan elämäntapaan, jossa asiat tapahtuvat niin kuin universumille kertoo niiden haluavan tapahtua - ajattelun voimalla voi saada aikaan kaiken, mitä toivoo. Mitä sitten, kun toivoa ei riitä? Uuvuttavaa on myös se, että kääntää suhtautumistaan, vaikka pienissäkin osissa. Mitä sitten, kun ei jaksa haaveilla?

En pidä ihmisistä, jotka sanovat tietävänsä, mikä on hyväksi ja mikä ei - mitä kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa. Pidän vaihtoehdoista. Kuka tietää, ehkä tämä omituinen vaihe on minulle yksi niistä tärkeimmistä. Vaikka se nyt ei siltä tuntuisikaan. Tai sitten ei. Rakastan elämäni ihmisissä sitä, miten he hyväksyvät minut ja tilanteeni (ja blogikirjoitukseni!) tälläisenä kuin se tulee. Kukaan ei tuomitse valintojani, edes sitä että olen toimettomana sen sijaan että piippaisin viivakoodeja kassalla tai kantaisin kahvia terassilla. Niissä monissa, monissa viime kirjoituksen julkaisun jälkeen tulleissa viesteissä on niin paljon voimaa, että tunnen itseni nyt rohkeammaksi. Kuin olisin kannattelemassa siltaa, jonka ylhäällä pitämiseen liittyisi uusi avulias käsipari lisää, yksi kerrallaan. Kiitos teidän, tästä sillasta tulee vielä aikamoisen vahva.

Konkreettisemmin ajatellen, viime viikon tilanne on muuttunut vähän paremmaksi. Sosiaalitoimistossa minut ottikin vastaan kaikki ennakkoluuloni tuhoten nuori, lämmin, ymmärtäväinen nainen, joka jaksoi selittää kaikki laskutoimitukset ja perustelut moneen kertaan. Hän ei tuominnut, ei mulkoillut, ei huokaillut, vaan hymyili ja oli ystävänkaltainen, oikea ihminen. Tuleva kuukausi pitäisi siis olla valoisampi pakollisten kulujen suhteen. Hetken saan hengittää. Nyt vaan kaikki ruumiinjäsenet ristiin, että päättäjät alkaisivat jo pikkuhiljaa lopettaa lomiaan ja siirtyä yritystensä rekrytoimintaan. Sitä ennen pyrin keskittymään kantaviin voimiini ja siihen kuuluisaan tasapainoon. Yhdestä asiasta olen ainakin varma: Helsingistä pois muuttaminen vaatisi ihan tajuttoman kovat perustelut.